Kuulumisia ja kaksi kuvaa joulusta

Aika menee vauhdilla. Varsinkin nämä hyvät päivät hoitokertojen välissä. Mutta ai että miten mä oonkaan nauttinut olostani ja elämästäni nyt kun vointi on olosuhteisiin nähden hyvä! Oon buukannut viikon täyteen ystävien kanssa kahvittelua, leffailtaa ja kaupungilla kiertelyä :) Leikin ja touhuan Jasperin kanssa niin paljon kuin suinkin jaksan, ja koitan pysyä konttaavan, seisomaan pyrkivän kaverin perässä parhaani mukaan. Kehitys on ollut melkoista ja kuten kuvista näkyy - pikkutyyppi ei ole enää niin kovin pieni ;)

Joulukin tosiaan tuli ja meni ja mä pääsin kuin pääsinkin sairaalasta jouluksi kotiin! En halua muistuttaa joulusta noita kahta kuvaa enempää - itsellä ainakin katse on jo niin tiiviisti edessä siintävässä keväässä ettei joulua halua enää tuon kummemmin ajatella ;) Me vietettiin kyseinen juhla ihan perhepiirissä rauhallisissa merkeissä, ihmeteltiin ja ihasteltiin Jasperin touhuamista lahjapapereiden sekä uusien lelujen parissa, syötiin herkkuja ja levättiin.

Tammikuun alussa mulla oli toinen hoitokerta mikä meni huomattavasti sujuvammin kuin eka kerta. Jälkioireet oli sata kertaa lievemmät ja ne oli kokonaisuudessan ohi viikossa. Sairaalareissultakin säästyin ja sain keräillä koko ajan voimia omassa kotikolossa. Nyt alan jo pikkuhiljaa valmistautumaan seuraavaan koitokseen mikä on ensi viikon keskiviikkona.

Sitten mä tuossa vähän mietiskelin. Että haluisin sen mun vanhan blogin takaisin. Siis sen mitä kirjoittelin ennen sairastumista kaikkine turhanpäiväisyyksineen ja höpöhöpöjuttuineen. Musta tuntuu, että mä tarttisin jotain just sellasta tämän kaiken muun vastapainoksi. Totta kai kertoilen blogissa aika ajoin näitä muitakin kuulumisia, mutta pääasiassa koitan pitää postaukset hitusen kevyempinä ja hyväntuulisempina. Tällä hetkellä mua vähän ahdistaa avata blogi, koska täällä on nyt vaan näitä sairausasioita. Ja niin suuri asia kuin se onkin, niin onhan tässä elämässä onneksi niin paljon muutakin! Mä luulen, että nyt on aika tutkailla maailmaa muultakin kantilta ja uskaltaa haaveilla tulevaisuudesta. Nyt jos koskaan tämän mun kivan harrastuksen pitää toimia arjen pakopaikkana, sellaisena josta saan itsekin hyvän mielen, paikkana, jossa voin hetkeksi siirtää ajatukset jonnekin aivan muualle.

Toivottavasti pysytte edelleen blogini matkassa :) Nähdään taas pian!

Jouluksi kotiin?

Huh huh. Enpä olisi arvannut millaiseen soppaan joudun Helsingin hoitojen jälkeen. Kaikki ei siis totta tosiaan mennyt sen helpoimman kautta - päinvastoin. Hoitona mulla käytettiin kahta eri sytostaattia kolmen päivän ajan ja ne kolme päivää voin lähes normaalisti. Ruoka maistui ja olo oli elinvoimainen. Ensimmäisenä hoitojen jälkeisenä päivänä alkoikin sitten jyrkkä alamäki. Kroppa oli totaalisen sekaisin ja paino tippui neljässä päivässä sellaiset vajaa 10 kiloa. Ei varmaan tartte kertoa mikä oli vointi siinä kohtaa. Sairaalareissuksihan se meni ja täällä ollaan edelleen. Tää on eka sellainen normaalimman oloinen päivä, joten toipuminen on ollut kohtalaisen hidasta ja vaikeaa. Pistän kaiken toivoni ja luottoni siihen, että veriarvot näyttäisivät ennen joulua vihreää valoa kotiinpääsemisen suhteen! Kotona on kuiteskin kaikkeista paras olla. Nyt, kun olo on jo huomattavasti virkeämpi.

Tämän kaiken jälkeen seuraava hoitokerta pelottaa ihan törkeesti. Lääkeannos oli nähtävästi liian suuri mun kropalle kestettäväksi ja annostus onkin nyt mietinnän alla Helsingin päässä. Mutta silti. Mitä jos näin käy uudestaan? Mistä kerään sen voiman rämpiä tämän upottavan suon läpi toistamiseen, ehkä kolmannenkin kerran? Onneksi siihen on vielä pari viikkoa ja saan aikaa varastoida itseeni lisää taistelutahtoa. Jostain se vaan piru vie on kaivettava esiin.

No sitten. Kommenttiboksissa on käyty melkoista sanasotaa valitsemastani tiestä yksityisellä puolella kustannuksista huolimatta. Lausahdukseni siitä, että hoitoihin mennään vaikka talo menisi alta tarkoitti vain ja ainoastaan sitä, että teen aivan kaikkeni, jotta saan itse parhaaksi katsomaani hoitoa - ja ennen kaikkea välittömästi. Antakaas kun vähän valaisen asiaa. Satakunnan keskussairaalan tutkimuksissa ensimmäinen havainto kasvaimesta olisi kuvien perusteella pystytty tekemään jo kesäkuussa, mutta syystä tai toisesta se oli kyseisen instanssin puolelta jäänyt täysin noteeraamatta. Syyskuussa tehtiin ensimmäinen havainto kasvaimesta ja vielä marraskuun lopulla keskussairaalalla oli lopullinen diagnoosi auki. Syöpähoidoissa kasvaimen laatu (=diagnoosi) on erittäin olennainen, jotta voidaan antaa sellaista hoitoa mikä tehoaa juuri tuohon nimenomaiseen kasvaintyyppiin. Kun meille selvisi, että kasvaimet olivat levinneet ja kasvaneet rajusti syyskuun ja marraskuun välisenä aikana, ei tarvinnut kahta kertaa miettiä toisen hoitolaitoksen puoleen kääntymisestä. Kuten joku kohtalontoverini mainitsi, ei saisi kivittää ellei itse ole kyseistä polkua kulkenut. Kun sitä ihan aidosti ja oikeasti pelkää oman elämänsä puolesta, ei siinä ole aikaa jäädä miettimään rahan merkitystä vaan suuntaa kaikki voimavaransa parhaan saatavilla olevan hoidon takaamiseksi. Docrates - syöpäsairaala on niittänyt mainetta ulkomaita myöden ja siihen iskimme kaiken toivomme. Ja hyvä niin. Aika saatiin kahden päivän päähän, lopullinen diagnoosi puolessatoista tunnissa ja hoidot aloitettiin kolmen päivän kuluessa.

En mä silti Satakunnan keskussairaalaa halua maan rakoon lytätä tai ketään henkilökohtaisesti syytellä. Hoito on varmasti pääosin tasokasta, mutta itse jouduin tässä tapauksessa pettymään. Karvaasti. Satakunnan keskussairaala on myöntänyt virheensä ja pieni kädenojennus on se, että sairaala antoi maksusitoomuksen ensimmäisiin hoitokertoihin. Loput jäävät sitten omasta pussista maksettaviksi.

Siitä päästäänkin toiseen kommenttiboksia kiehuttaneeseen aiheeseen. Rahan keräykseen. Sellaista en itse missään vaiheessa ole ollut pystyyn laittamassa enkä millään tavalla ole kirjoituksillani halunnut antaa olettaa, että olisimme muiden rahallisen panostuksen tarpeessa. Eräs uskomattoman avualias, hyväsydäminen ja uuttera ystäväni yritti keksiä erinäisiä keinoja auttaa naista mäessä, ja yksi näistä oli tuo keräysidea. Se kuitenkin kaatui omaan mahdottomuuteensa, joten kaikki asiasta huolta kantaneet voivat nyt olla levollisin mielin sen suhteen. Keräystä ei ole eikä tule.

Vaikka oon ollut harvinaisen tietoinen verkossa ja blogeissa tapahtuvasta anonyymista, ilkeämielisestä kommentoinnista, en silti ole voinut uskoa todeksi niitä muutamia kylmiä, kohtuuttomilta tuntuvia ja epäreiluja sanoja, joita olen osakseni saanut. Koska elämä on just nyt muutenkin ihan tarpeeksi haastavaa, en enää aijo lukea blogissani vastaavia juttua. Kaikki kommentit tulevat menemään siis suodattimen läpi ja typeryydet jäävät julkaisematta. Kritiikki on edelleen sallittua, perusteeton ilkeily ei. Blogin alkuperäinen idea on tuottaa iloa ja hyvää mieltä mulle, ja siinä samalla toivon mukaan teille lukijoillekin eikä siitä ole tarkoitus tehdä mitään taistelutannerta nimettömille huutelijoille. Kuten oon joskus aikaisemminkin sanonut: blogien lukeminen on täysin ja totaalisen vapaaehtoista. Ei oo pakko jos ei haluu :)

Noin. Oliskohan siinä nyt ollut kaikki mitä oon pyöritellyt päässäni täällä sairaalassa makoillessani, mutta en ole onnistunut keräämään riittävästi voimia niiden rustaamiseen ennen tätä hetkeä. Niin, no yksi juttu vielä. Haluan kiittää jokaista tänne, Instagramiin, Facebookiin kommentoinutta, sähköpostia tai tekstiviestejä lähettänyttä ihanaa ihmistä, jotka ovat muistaneet mua äärimmäisen lämpimillä ja puhdasta välittämistä sisältävillä sanoilla ♥ Jokaisen viestin oon ajatuksella lukenut läpi vaikka en olekaan niihin pystynyt vastaamaan. Kiitos. Oon uskomattoman onnekas, kun mulla on tuollaisia lukijoita ja tuollainen tukijoukko :)

Toivottavasti nähdään taas pian!

Sanaton sisustusostoksilla

Voi hyvänen aika sentään. Te mykistitte mut aivan sanattomaksi ihan käsittämättömän empaattisella viesti- ja kommenttitulvallanne ♥ Jokaisen, aivan jokaisen viestin kohdalla kyyneleet virtasivat pitkin poskipieliä enkä voinut kuin hämmästellä teidän kaikkien pyyteetöntä tukea. Just tällainen antaa toivoa. Että maailmassa on hyvää ja ihmiset on hyviä. Että toisia autetaan ja tuetaan ja uskotaan asioiden sitten kuitenkin järjestyvän. Lopulta. Kun on ensin ryvetty pohjamutia myöden.

Mä en ihan oikeesti osaa sanoin kertoa miten kiitollinen oon teistä jokaisesta siellä ruudun takana. Sain teistä sellaisen voimapuuskan ja sinnikkyyssysäyksen, että eihän tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin parantua. Kiitos kiitos kiitos! Teille kaikille. Just sulle.

Noin. Se oli se otsikon mukainen sanattomuus-osuus :) Aivan tuppisuuna en sentään sisustuskaupoilla ollut ;) Siskoni nappasi mut viime viikolla mukaansa Nakkilaan Villa Sallaan, jonne kyseinen putiikki on majapaikkansa Ulvilasta siirtänyt. Ihana suloinen mökki täynnä kaikkea nättiä hypisteltävää :) Meidän vierailun aikana Villa Salla tarjosi asiakkailleen 20 prosentin alen, joten pitihän se hyödyntää. Vilautan vähän myöhemmin mitä paperikassin sisälle käärittiin!

Ihan kohta hypätään Juhan kanssa auton kyytiin ja suunnataan konepelti kohti Helsinkiä. Jännittää ja pelottaa iha hitoksee. Mutta kyllä mä pärjään. Luen teidän viestejä yhä uudelleen ja uudelleen ja valan itseeni voimaa. Ja väsyessäni nojaan pääni Juhan olkapäähän. Ette muuten usko millainen tuki ja turva tuo mies on. Ainutlaatuinen. Totaalisen korvaamaton. Niin että oonhan mä aika onnekaskin :)

Kuullaan taas pian!

The real life

Kauan, tosi kauan mietin miten tästä kertoisin. Vai kertoisinko ollenkaan. Blogi on paikka, jossa voi itse päättää miten paljon itsestään jakaa. Mitä puolia elämästään näyttää ja missä valossa. Siloteltua, kaunista kuvaa on totta kai ilo antaa ja hyvää mieltä jakaessa sitä saa itsekin niin paljon voimaa.

Mutta kaikkihan me tiedetään ettei ei elämä ole pelkkää kepeää liihottelua ja onnellista tassuttelua. Sillä on kääntöpuoli. Ruma, kamala, pelottava nurja puoli. Tämän syksyn aikana se on näyttäytynyt mulle aivan koko komeudessaan.

Pala palalta mulle on valjennut mistä on kyse ja viime viikolla sain kuulla koko totuuden. Musta on löydetty harvinainen syöpä, mikä on nopeassa tahdissa levinnyt useampaan kehon osaan. Syöpä on agressiivinen ja valtaa alaa mun sisältä valtavalla vauhdilla. Hoidoilla alkaa olla jo kiire, ja Luojan kiitos ne aloitetaan huomenna. Hoidot tulee olemaan tosi rankat, mutta kaiken otan vastaan mitä annetaan. Takeita paranemisesta ei ole, mutta joka ikinen oljenkorsi käytetään, jotta edes taudin leviäminen saataisi kuriin.

Satakunnan keskussairaala on kesästä asti hukannut korvaamattoman paljon aikaa lääkäreiden toimettomuuden ja osaamattomuuden vuoksi. Mun luotto kyseiseen laitokseen meni totaalisesti, ja niinpä mun hoidot tehdään nyt Helsingissä yksityisellä klinikalla. Ja kyllä, tulee vaatimaan valtavan tukun rahaa, ja ei, ei meillä sellaisia rahoja olisi. Mutta me myydään vaikka koti alta, jotta saadaan tämän sairauden vaatima hoito. Pakkohan se on ainakin yrittää.

Diagnoosin jälkeen on vuodatettu tuhatmäärin kyyneleitä, on vaivuttu epätoivoon, täristy pelosta. Kysytty kysymyksiä joille ei ole vastauksia, rukoiltu ja tuijotettu sanattomina tyhjyyteen. Jasperiin oon tarrautunut kaksin käsin, ottanut joka yö vierelleni tuhisemaan pieni nenänpää kiinni omassani ja jatkuvasti kertonut kuinka paljon häntä rakastankaan. Tuo pieni iloinen aarre on mun suurin huolenaiheeni enkä kestä ajatusta siitä, etten näkisi häntä tepastelemassa aivan liian iso reppu selässään kohti ekaa koulupäivää. En vain kestä.

Kaikesta, ihan kaikesta huolimatta yritän pysyä toiveikkaana. Vaikka ei sitä helpoksi ole tehty. Kun vastapäätä istuu vakavailmeinen lääkäri, joka vaimealla äänellä kertoo musertavat tulokset, punnitsee tarkoin jokaisen sanansa jottei rikkoisi edessään nököttävää potilasta palasiksi, muttei antaisi turhia toiveitakaan, sitä on tuskallisen vaikea ylläpitää omaa uskoa.

Uskottava se kuitenkin on ja taisteluitta en periksi anna.

Pari pyyntöä mulla olisi teille.

Ettehän sääli. Sääli on sairaus ja sitä en osakseni halua. Kultaisia sydämiä siellä ruutujen toisella puolen on lukuisia ja kaiken tuen otan avosylin vastaan. En myöskään halua kuulla tarinoita serkun kummin kaimoista ja heidän syöpätarinoistaan. Jokainen sairaustapaus on erilainen ja muiden kohtaloiden kuuleminen ei mua tässä kohtaa auta.

Lopuksi pyytäisin, että ristisit kätesi ja lähettäisit enkeleitä matkalleni.
Taistelu alkaa huomenna.

Puolivuotias

Jakku ja laukku KappAhl | Farkut Gina Tricot | Toppi Lindex | Kengät H&M | Huivi Cubus

Sunnuntaina Jasper täytti puoli vuotta. Voitte uskoa? :) Mä en jotenkaan voi, aika on mennyt ihan liian nopeeta eikä sitä pysty käsittämään, että tuo kaksikiloisena syntyny pakkaus on jo noin isoa poikaa! Niin paljon kehitystä, niin paljon uuden oppimista, ja nyt taitaa ensimmäiset hampaatkin jo tehdä tuloaan. Kohtahan se jo menee kouluun!

Sunnuntaille osui kaunis, aurinkoinen syyspäivä ja me saatiin ikuistettua kivoja kuvia päivänsankarista :) Napattiin samalla pari kuvaa mun asusta, kun kerrankin sain oman hovikuvaajan paikalle ulkoilmakuviin ;) Tykkään hirveesti tosta valkoisesta jakusta, mikä mulla löytyy myös tummansinisenä. Molemmat on alelöytöjä loppukesältä, ja tuollainen paksu neulosjakku on just omiaan tällaisille syysilmoille.

Nyt me taidetaan mennä tuon puolivuotiaan kanssa ulos istuttamaan callunoita.
Nähdään taas pian! :)

My kind of Saturday

No nyt on ollut lauantai mun mieleen :) Poikasemme herätti karvan verran ennen kahdeksaa - eikä yhtäkään yöherätystä, hyvä Jasper! Aamupalan jälkeen aloin kerätä kamoja kasaan BodyPumpia varten. Oon pikkuhiljaa saamassa kiinni jonkinmoisesta treenirytmistä ja sen kyllä huomaa omassa olossankin! Puolet raskausajasta vuodelevossa vietetty aika ja synnytyksestä rauhassa toipuminen on totisesta saanut kaipaamaan liikuntaa ja lihasten vetreyttämistä. BodyPump on edelleen yks mun ehdottomista lemppareista ja se on mun mielestä ollut tosi hyvä tapa tehdä comeback treenien pariin :) Ens viikolla mun on tarkoitus siirtyä salin puolelle ja nostaa huomattavasti painojen määrää pumppitunteihin verrattuna.

Tämänpäiväisen urheiluosuuden jälkeen mulla oli varattuna aika ylelliseen kasvohoitoon kultanaamioineen päivineen. Oli ihan mahdottoman ihanaa saada tollanen hemmotteluhetki, tyhjentää pää kaikista ajatuksista ja ihan vaan olla, paikoillaan ja hiljaa. Me äidit taidetaan aika harvoin ehtiä pysähtymään ja hengähtämään ihan vain itsekseen, joten tuollaista irtiottoa voin lämmöllä suositella teille muillekin :) Pistäpäs vaikka jouluiseen toivelistaan, jos ei muita merkkipäiviä ole hetkeen tiedossa!

Kotona mies hääräili jo ruoanlaiton parissa ja sainkin suihkun jälkeen istahtaa valmiiseen ruokapöytään. Päivän listalla oli kanaa, riisiä, salaattia ja testiin ostamaani kermaviilikastiketta. Tuo kyseinen Arlan soosi oli nimenomaan kanan kanssa tarjottavaksi tarkoitettu ja hyvinhän se toimi :)

Loppupäiväksi mulla on vielä tiedossa kodin siivousta, mikä on muuten myöskin niitä juttuja, joista nautin. Mutta sitä ennen meen ulkoilemaan noiden mun miesten kanssa :)

Kuullaan taas pian ja kivaa lauantaita teillekin! :)

Yllätystreffit

Taidettiin elää keskiviikkoa, kun Juha kysyi lähtisinkö hänen kanssaan tulevana lauantaina treffeille. No tietty lähden! Viime tärskyistä olikin jo vierähtänyt tovi jos toinenkin :) Juha sanoi järjestävänsä kaikki, mun tehtäväksi jäi vain Jasperin vieminen mummin ja vaarin hoteisiin iltapäivän ajaksi. Kotiin saavuttuani keittiössä komeili kaunis rapukattaus kahdelle. Meillä oli siis yhteiset rapukestit ja mies oli omin kätösin laittanut valmiiksi aivan kaiken :)

Kun ravut oli alkupalaksi popsittu, oli pääruoan vuoro. Juha ojensi mulle lautasen, jossa komeili hänen itsensä kalastama kuha herkullisen sienikastikkeen kera. Päivittelin hienoa annosta, kun mies yhtäkkiä olikin polvillaan mun edessä ja piteli sormusta käsissään. Hetki oli just niin kutkuttava, täynnä perhosten lepatusta ja kihelmöivää onnen tunnetta kuin vain kuvitella saattaa. "Tuletko vaimokseni?" hän sitten kysyi ja olin yhtä soikeaa onnentyttöä! Niin epäuskoinen tästä ainutkertaisesta tilanteesta olin, että taisin vielä varmistaa "ihanko oikeesti?" ennen kuin vastasin myöntävästi - kuinkas muutenkaan ♥

Kihlojen kunniaksi mies vei mut vielä Elbaan
lasilliselle kuohuvaa ja palalle suklaakakkua :)

Kosinnassa saamani sormus on väliaikainen, Juhan mutterista taiteilema rengas kaiverruksineen päivineen. Niitä oikeita sormuksia mennään valitsemaan yhdessä, kunhan saadaan suurinpiirein päätettyä millaiset rinkulat halutaan :)

Niin sitä on taas yksi palanen loksahtanut entistä paremmin ja tiukemmin kohdalleen.
On tää elämä vaan aika jännää ja ihanaa :)

Päivä meidän kanssa

Eräs lukija esitti toiveen postauksesta, jossa kertoisin meidän päivän kulusta :) Siihen sopiva tilaisuus osui kohdalle heti torstaina ja kuljetin kameraa mukanani koko päivän ajan. Torstai oli kohtalaisen tyypillinen päivä meille ja se eteni tähän tapaan:

6.15 Rise and shine! Pieni poikaseni ilmoitti omin äänimerkein, että oli aika nousta ja syödä :) Ruoan ja vaipanvaihdon jälkeen seurustelin hetkisen tämän auringonpaisteen kanssa ♥ Omakaan päivä ei voi mitenkään alkaa huonosti, kun tämä pikkukaveri on aamusta alkaen yhtä leveää, valloittavaa hymyä :)

7.00 Oma aamupala ja päivän lehti. Jasper keinuttelee ja höpöttelee vieressäni sitterissä, kun luen maailman tapahtumista syöden samalla aamiaista, joka oli tällä kertaa maitorahka pensasmustikoilla.

7.30 Jasper vaikutti vielä uniselta, joten mentiin vielä hetkeksi sänkyyn pötköttelemään. Poika nukahtikin aika pian ja minä puolestani syvennyin kirjan pariin. Vähän ennen kello yhdeksää sain todeta torkahtaneeni itsekin toviksi :P Sitten ylös ja liikkeelle!

10.30 Saatuani itseni ja pojan valmiiksi, lähdettiin vaunuilemaan kohti parin kilometrin päässä sijaitsevaa ruokakauppaa. Jo aamupäivällä aurinko lämmitti ihanasti ja hissuksiin edettiin kohteeseemme maisemia ja kauniita koteja ihastellen :)

.

12.30 Kotona taas! Pienen välipalan aika - siispä ruokaa sekä pojalle että äidille :)

14.00 Yyteriin! Mies oli järjestämässä vesijettien esittelytilaisuutta Yyterissä, joten me lähdettiin Jasperin kanssa moikkaamaan isukkia, kun sääkin oli niin kohdillaan :) Poika sai ensikosketuksen pehmoiseen rantahiekkaan ja meri-ilmastoon, ja oli kokemuksesta selkeästi mielissään :)

17.00 Pyykinpesua ja ruokaa. Kun pääsimme jälleen kotiin, laitoin koneellisen pyykkiä pyörimään ja siirryin sitten ruoanlaiton pariin. Tämän päivän menussa oli jauhelihalla täytettyjä kesäkurpitsaveneitä tomaatti-mozzarella-salaatin kera :)

20.00 Jasperin syötön ja muiden iltatoimien jälkeen poika väsähti raittiissa ulkoilmassa vietetyn päivän  jälkeen ja nukahti yhdessä hetkessä omaan pinnasänkyynsä. Sitten oli mun oman ajan vuoro. Istahdin sohvalle, laitoin telkkarin päälle ja nostin läppärin syliin. Päivitin blogia ja selasin läpi pari omaa lempparia. Sinkkuelämää ja jotain muuta hömppää, samalla jutustelua vieressä makoilevan miehen kanssa. Nukkumaan pääsin itselleni tyypilliseen tapaan kuitenkin vasta puolenyön jälkeen. En tiedä mikä siinä on, ettei sinne sänkyyn saa mentyä yksikään ilta aikaisemmin vaikka väsymys painaisikin huomattavasti ennemmin ;)