Jouluksi kotiin?

Huh huh. Enpä olisi arvannut millaiseen soppaan joudun Helsingin hoitojen jälkeen. Kaikki ei siis totta tosiaan mennyt sen helpoimman kautta - päinvastoin. Hoitona mulla käytettiin kahta eri sytostaattia kolmen päivän ajan ja ne kolme päivää voin lähes normaalisti. Ruoka maistui ja olo oli elinvoimainen. Ensimmäisenä hoitojen jälkeisenä päivänä alkoikin sitten jyrkkä alamäki. Kroppa oli totaalisen sekaisin ja paino tippui neljässä päivässä sellaiset vajaa 10 kiloa. Ei varmaan tartte kertoa mikä oli vointi siinä kohtaa. Sairaalareissuksihan se meni ja täällä ollaan edelleen. Tää on eka sellainen normaalimman oloinen päivä, joten toipuminen on ollut kohtalaisen hidasta ja vaikeaa. Pistän kaiken toivoni ja luottoni siihen, että veriarvot näyttäisivät ennen joulua vihreää valoa kotiinpääsemisen suhteen! Kotona on kuiteskin kaikkeista paras olla. Nyt, kun olo on jo huomattavasti virkeämpi.

Tämän kaiken jälkeen seuraava hoitokerta pelottaa ihan törkeesti. Lääkeannos oli nähtävästi liian suuri mun kropalle kestettäväksi ja annostus onkin nyt mietinnän alla Helsingin päässä. Mutta silti. Mitä jos näin käy uudestaan? Mistä kerään sen voiman rämpiä tämän upottavan suon läpi toistamiseen, ehkä kolmannenkin kerran? Onneksi siihen on vielä pari viikkoa ja saan aikaa varastoida itseeni lisää taistelutahtoa. Jostain se vaan piru vie on kaivettava esiin.

No sitten. Kommenttiboksissa on käyty melkoista sanasotaa valitsemastani tiestä yksityisellä puolella kustannuksista huolimatta. Lausahdukseni siitä, että hoitoihin mennään vaikka talo menisi alta tarkoitti vain ja ainoastaan sitä, että teen aivan kaikkeni, jotta saan itse parhaaksi katsomaani hoitoa - ja ennen kaikkea välittömästi. Antakaas kun vähän valaisen asiaa. Satakunnan keskussairaalan tutkimuksissa ensimmäinen havainto kasvaimesta olisi kuvien perusteella pystytty tekemään jo kesäkuussa, mutta syystä tai toisesta se oli kyseisen instanssin puolelta jäänyt täysin noteeraamatta. Syyskuussa tehtiin ensimmäinen havainto kasvaimesta ja vielä marraskuun lopulla keskussairaalalla oli lopullinen diagnoosi auki. Syöpähoidoissa kasvaimen laatu (=diagnoosi) on erittäin olennainen, jotta voidaan antaa sellaista hoitoa mikä tehoaa juuri tuohon nimenomaiseen kasvaintyyppiin. Kun meille selvisi, että kasvaimet olivat levinneet ja kasvaneet rajusti syyskuun ja marraskuun välisenä aikana, ei tarvinnut kahta kertaa miettiä toisen hoitolaitoksen puoleen kääntymisestä. Kuten joku kohtalontoverini mainitsi, ei saisi kivittää ellei itse ole kyseistä polkua kulkenut. Kun sitä ihan aidosti ja oikeasti pelkää oman elämänsä puolesta, ei siinä ole aikaa jäädä miettimään rahan merkitystä vaan suuntaa kaikki voimavaransa parhaan saatavilla olevan hoidon takaamiseksi. Docrates - syöpäsairaala on niittänyt mainetta ulkomaita myöden ja siihen iskimme kaiken toivomme. Ja hyvä niin. Aika saatiin kahden päivän päähän, lopullinen diagnoosi puolessatoista tunnissa ja hoidot aloitettiin kolmen päivän kuluessa.

En mä silti Satakunnan keskussairaalaa halua maan rakoon lytätä tai ketään henkilökohtaisesti syytellä. Hoito on varmasti pääosin tasokasta, mutta itse jouduin tässä tapauksessa pettymään. Karvaasti. Satakunnan keskussairaala on myöntänyt virheensä ja pieni kädenojennus on se, että sairaala antoi maksusitoomuksen ensimmäisiin hoitokertoihin. Loput jäävät sitten omasta pussista maksettaviksi.

Siitä päästäänkin toiseen kommenttiboksia kiehuttaneeseen aiheeseen. Rahan keräykseen. Sellaista en itse missään vaiheessa ole ollut pystyyn laittamassa enkä millään tavalla ole kirjoituksillani halunnut antaa olettaa, että olisimme muiden rahallisen panostuksen tarpeessa. Eräs uskomattoman avualias, hyväsydäminen ja uuttera ystäväni yritti keksiä erinäisiä keinoja auttaa naista mäessä, ja yksi näistä oli tuo keräysidea. Se kuitenkin kaatui omaan mahdottomuuteensa, joten kaikki asiasta huolta kantaneet voivat nyt olla levollisin mielin sen suhteen. Keräystä ei ole eikä tule.

Vaikka oon ollut harvinaisen tietoinen verkossa ja blogeissa tapahtuvasta anonyymista, ilkeämielisestä kommentoinnista, en silti ole voinut uskoa todeksi niitä muutamia kylmiä, kohtuuttomilta tuntuvia ja epäreiluja sanoja, joita olen osakseni saanut. Koska elämä on just nyt muutenkin ihan tarpeeksi haastavaa, en enää aijo lukea blogissani vastaavia juttua. Kaikki kommentit tulevat menemään siis suodattimen läpi ja typeryydet jäävät julkaisematta. Kritiikki on edelleen sallittua, perusteeton ilkeily ei. Blogin alkuperäinen idea on tuottaa iloa ja hyvää mieltä mulle, ja siinä samalla toivon mukaan teille lukijoillekin eikä siitä ole tarkoitus tehdä mitään taistelutannerta nimettömille huutelijoille. Kuten oon joskus aikaisemminkin sanonut: blogien lukeminen on täysin ja totaalisen vapaaehtoista. Ei oo pakko jos ei haluu :)

Noin. Oliskohan siinä nyt ollut kaikki mitä oon pyöritellyt päässäni täällä sairaalassa makoillessani, mutta en ole onnistunut keräämään riittävästi voimia niiden rustaamiseen ennen tätä hetkeä. Niin, no yksi juttu vielä. Haluan kiittää jokaista tänne, Instagramiin, Facebookiin kommentoinutta, sähköpostia tai tekstiviestejä lähettänyttä ihanaa ihmistä, jotka ovat muistaneet mua äärimmäisen lämpimillä ja puhdasta välittämistä sisältävillä sanoilla ♥ Jokaisen viestin oon ajatuksella lukenut läpi vaikka en olekaan niihin pystynyt vastaamaan. Kiitos. Oon uskomattoman onnekas, kun mulla on tuollaisia lukijoita ja tuollainen tukijoukko :)

Toivottavasti nähdään taas pian!

The real life

Kauan, tosi kauan mietin miten tästä kertoisin. Vai kertoisinko ollenkaan. Blogi on paikka, jossa voi itse päättää miten paljon itsestään jakaa. Mitä puolia elämästään näyttää ja missä valossa. Siloteltua, kaunista kuvaa on totta kai ilo antaa ja hyvää mieltä jakaessa sitä saa itsekin niin paljon voimaa.

Mutta kaikkihan me tiedetään ettei ei elämä ole pelkkää kepeää liihottelua ja onnellista tassuttelua. Sillä on kääntöpuoli. Ruma, kamala, pelottava nurja puoli. Tämän syksyn aikana se on näyttäytynyt mulle aivan koko komeudessaan.

Pala palalta mulle on valjennut mistä on kyse ja viime viikolla sain kuulla koko totuuden. Musta on löydetty harvinainen syöpä, mikä on nopeassa tahdissa levinnyt useampaan kehon osaan. Syöpä on agressiivinen ja valtaa alaa mun sisältä valtavalla vauhdilla. Hoidoilla alkaa olla jo kiire, ja Luojan kiitos ne aloitetaan huomenna. Hoidot tulee olemaan tosi rankat, mutta kaiken otan vastaan mitä annetaan. Takeita paranemisesta ei ole, mutta joka ikinen oljenkorsi käytetään, jotta edes taudin leviäminen saataisi kuriin.

Satakunnan keskussairaala on kesästä asti hukannut korvaamattoman paljon aikaa lääkäreiden toimettomuuden ja osaamattomuuden vuoksi. Mun luotto kyseiseen laitokseen meni totaalisesti, ja niinpä mun hoidot tehdään nyt Helsingissä yksityisellä klinikalla. Ja kyllä, tulee vaatimaan valtavan tukun rahaa, ja ei, ei meillä sellaisia rahoja olisi. Mutta me myydään vaikka koti alta, jotta saadaan tämän sairauden vaatima hoito. Pakkohan se on ainakin yrittää.

Diagnoosin jälkeen on vuodatettu tuhatmäärin kyyneleitä, on vaivuttu epätoivoon, täristy pelosta. Kysytty kysymyksiä joille ei ole vastauksia, rukoiltu ja tuijotettu sanattomina tyhjyyteen. Jasperiin oon tarrautunut kaksin käsin, ottanut joka yö vierelleni tuhisemaan pieni nenänpää kiinni omassani ja jatkuvasti kertonut kuinka paljon häntä rakastankaan. Tuo pieni iloinen aarre on mun suurin huolenaiheeni enkä kestä ajatusta siitä, etten näkisi häntä tepastelemassa aivan liian iso reppu selässään kohti ekaa koulupäivää. En vain kestä.

Kaikesta, ihan kaikesta huolimatta yritän pysyä toiveikkaana. Vaikka ei sitä helpoksi ole tehty. Kun vastapäätä istuu vakavailmeinen lääkäri, joka vaimealla äänellä kertoo musertavat tulokset, punnitsee tarkoin jokaisen sanansa jottei rikkoisi edessään nököttävää potilasta palasiksi, muttei antaisi turhia toiveitakaan, sitä on tuskallisen vaikea ylläpitää omaa uskoa.

Uskottava se kuitenkin on ja taisteluitta en periksi anna.

Pari pyyntöä mulla olisi teille.

Ettehän sääli. Sääli on sairaus ja sitä en osakseni halua. Kultaisia sydämiä siellä ruutujen toisella puolen on lukuisia ja kaiken tuen otan avosylin vastaan. En myöskään halua kuulla tarinoita serkun kummin kaimoista ja heidän syöpätarinoistaan. Jokainen sairaustapaus on erilainen ja muiden kohtaloiden kuuleminen ei mua tässä kohtaa auta.

Lopuksi pyytäisin, että ristisit kätesi ja lähettäisit enkeleitä matkalleni.
Taistelu alkaa huomenna.

Ajatuksia äitiydestä

Reilu neljä kuukautta sitten astuin äitiyden roolin suurin saappaisiin. Kaikkeista parhaimman kykyni mukaan oon yrittänyt täyttää nuo saappaat ja olla Jasperille niin hyvä äiti kuin suinkin osaan. Äiti joka suukottelee ja halaa loputtomiin, äiti joka tietää erilaisten itkujen merkitykset, äiti jonka sydän on sulaa silkasta onnesta pienokaisen suun taipuessa ihka ensimmäiseen hymyyn, äiti joka rakastaa enemmän kuin sanat osaa kertoa.

Äitinä oleminen on hienointa mitä oon saanut ikinä kokea. Tuntuu, että omakin elämä on saanut merkityksen tuon pienen elämänalun myötä. En osaa kertoa, miten käsittämättömän hienolta ja arvokkaalta tuntuu olla niin merkityksellinen ja tärkeä osa toisen elämää, huolehtia toisen perustarpeista ja tehdä kaikkensa, jotta toisella olisi hyvä olla.

Äidiksi tullessa oikeastaan kaikki muuttuu. Oma lapsi on etusijalla aina ja kaikessa, eikä mikään tai kukaan ole tärkeämpi. Varsinkin näin alussa kaikki pyörii lapsen ympärillä, siis ihan kaikki. Ällistyttävistä asioista tulee ihmeellisiä ja tärkeitä, ja sitä havahtuu kesken lauseen kummastelemaan miten jokapäiväinen ja uskomattoman kiinnostava puheenaihe lapsen kakka voikaan olla!

Parasta äitiydessä on sellaiset yksittäiset, arkipäiväiset hetket. Sellaiset hetket, joissa sitten kuitenkin tapahtuu jotain ikimuistettavaa ja unohtumatonta. Hetket, jolloin lapsi tekee jotain mikä saa sinut nauramaan vapautuneesti ja aidon onnellisesti. Hetket, jolloin lapsi tekee äkkiarvaamatta jotain ensimmäistä kertaa ja oppii samalla jotain uutta.

Totta kai toisinaan on niitäkin hetkiä, kun mikään ei suju ja hermot meinaa mennä. Jasperin kanssa niitä on (toistaiseksi) ollut yllättävänkin vähän ja oon ollut äärimmäisen kiitollinen näin helposta ja vaivattomasta yhteisestä alkutaipaleesta. Äitiys on mullistava asia eikä siihen kai juurikaan voi etukäteen valmistautua. Äidiksi oppii lapsen opettamana, käsi kädessä, kaikkea uutta ja ihmeellistä yhdessä kokien ♥

Long time no see

Heiiii kaikki! :) Mun pitäisi kaiketi olla pahoillani näin pitkäksi venähtäneestä täyshiljaisuudesta, mutta mun täytyy sanoa, että en mä oikeastaan ole. En vaan mitenkäänpäin voi pyytää anteeksi sitä, että oon kohdistanut jakamattoman huomioni tuolle pienelle nyytille ja nauttinut sanoinkuvaamattoman paljon meidän yhdessä vietetyistä päivistä (jotka muuten vilahtaa ohi yhdessä hujauksessa!). Päivistä, jotka on ollut pullollaan mitä koskettavampia, ihastuttavia hetkiä, kun ollaan toisiimme tutustuttu. Ollaan nukuttu päikkäreitä nenät vastakkain, pidetty toisiamme kädestä kiinni ja sitten taas tuijoteltu toisiamme. Ollaan vierailtu isovanhempien luona, käyty kaupungilla ja nähty ystäviä. Ollaan luettu kirjoja, laulettu ja opeteltu hymyilemään. Niin, ja syöty. Se taitaa olla tätä nykyä yksi Palleroisen lempparijutuista ;)

Tiivistäen; meille kuuluu tosi hyvää :) Tämä pikku kaverimme on ihan hurjan mahtava pakkaus, ja ainakin toistaiseksi vielä todella "helppo". Poika herää kerran yössä syömään ja nukahtaa aikalailla samointein saatuaan masunsa täyteen. Itku pääsee ainoastaan nälkäisenä ja joskus harvoin väsymyksen mentyä yli. That's it. Muutoin pikkuinen tarkkailee ympäröivää maailmaa silmät suurina, tutti suussa töyssyen, hipihiljaa ja ilmeisen tyytyväisenä :) Oon siis saanut harjoitella äitinä olemista ihan rauhassa ja astua tämän uuden roolin saappaisiin omaan tahtiini.

Vaikka minimiehemme onkin äärimmäisen armollinen tuoreille vanhemmille, on tässä uudessa elämäntilanteessa totta kai totuttelemista. Kaikki on edelleen uutta ja ihmeellistä, pienokainen menee nyt ihan kaiken edelle ja elämisen rytmi on aivan toisenlaista kuin ennen. Ja tästä haluaisinkin vielä sanoa muutaman sanasen erään edelliseen postaukseen tulleen kommentin kirvoittamana.

Suurin osa teistä on ollut mielettömän kärsivällisiä ja tiedän näiden ihanien lukijoiden odottavan siellä ruudun takana ilman tarvetta hoputtaa tai "painostaa" bloggaamaan. Mutta sitten on niitä, jotka eivät ehkä näe tätä asiaa harrastajabloggaajan näkökulmasta - koska sellainenhan minäkin olen. Työkseen blogia kirjoittavien täytyy tuottaa postauksia säännöllisesti - oli elämäntilanne mikä tahansa - tai palkka jää hyvin pitkälti tulematta. Mikäli itse heihin lukeutuisin, olisi blogin päivittymisen tahti täälläkin osoitteessa epäilemättä hieman eri ;) Mutta nyt mennään täysin ja totaalisesti omilla ehdoilla enkä halua ottaa blogin kirjoittamisesta mitään paineita - etenkään nyt. Tämän haluan sanoa siksi, etten vielä itsekään tiedä millaiseksi postaustahti tulevaisuudessa muodostuu. Sen tiedän, että blogi tulee pysymään pystyssä, mutta tekstien määrä menee nyt täysin vauvan ja oman innokkuuteni ehdoilla :)

Lämmin kiitos kaikille, jotka siellä vielä on lukemassa tätä postausta - ja niitä tuleviakin :)

Kukkasia ja kuulumisia

Lauantai -huomenta! Täällä ollaan heräilty hyvin nukutun yön jäljiltä ja masu on täynnä maittavaa aamiaista :) Olen piakkoin lähdössä keskustaan kahvittelemaan ystävän kanssa, mutta sitä ennen voisin vähän kertoilla viime päivien kuulumisista.

Olen viettänyt koko kuluneen viikon kotosalla ja samalla linjalla tullaan jatkamaan vielä seuraavat 2 viikkoa. Sain lääkäriltä määräyksen rauhoittaa tilanne ja pysyttelemään pois suhteellisen fyysisen työni parista kivuliaiden supistusten vuoksi, joita on ilmaantunut tihenevässä määrin viime aikoina. Supistukset sinälläänhän ovat aivan normaaleja, mutta tässä vaiheessa niihin ei kuuluisi liittyä kipua. Tilanteeseeni liittyy myös muita tekijöitä, joiden vuoksi on parempi katsoa kuin katua. En halua millään tavoin riskeerata vauvan terveyttä ja teen aivan kaikkeni, jotta pikkuinen pysyttelee masuni turvissa vielä monen monta viikkoa!

Olenkin siis pyrkinyt nyt olemaan mahdollisimman rauhassa ja murehtimatta liikaa :) Onneksi en sentään täyskieltoa saanut liikkumiseen, joten pientä ulkoilua koitan harrastaa kevyen kotona puuhastelun ohella. Kummasti oon ainakin tähän asti saanut aikani kulumaan - löytyyhän sisältäni kuitenkin pikkuinen kotihiiri ja pala erakkoluonnetta ;)

Tässä kotona ollessani koitan myös panostaa syömiseeni entistä paremmin. Olen kyllä mielestäni syönyt ihan kiitettävästi, mutta painoni ei ole noussut vielä yhtään. Vasta nyt olen saanut nipin napin takaisin ne raskauden alussa menettämäni kilot, joten nyt mennään ns. normaalipainossani. Tärkeintä kuitenkin on, että pikkukaveri kasvaa kaikkien käyrien mukaisesti :)

Ja kasvua on totisesti tapahtunut! Palleron liikehdintä on jo sitä luokkaa, että luulisi poitsun treenaavan vähintäänkin Sotshin kisoja varten ;) Voimaa ja kokoa on niinkin paljon, että nyt potkut voi nähdä jo paljaalla silmällä! On lähes mykistävää ja ihmeellistä katsella iltaisin sohvalla tai sängyllä makoillessani masusta työntyviä pikkuisia käsiä tai jalkoja ♥ On tää jännää :)

Sellaista tänne kukkaloiston keskelle :)
Olen jotenkin ihan täpinöissäni keväästä vaikka talvi taitaa tehdä vasta tuloaan :P
Fiilistelen silti kauniilla kukkasilla ja odotan innolla ensi viikoksi povattua auringonpaistetta!

Kivaa viikonlopun jatkoa! :)

A fresh start

Uudessa vuodessa on ihan erityinen lataus ja tunnelma vaikka vuodenvaihdetta ei juhlistaisikaan sen kummallisemmin menoin. Joulukuun kääntyessä tammikuuksi ollaan jonkun täysin tuntemattoman äärellä, käännetään uusi sivu ja mikä tahansa tuntuu taas olevan mahdollista :) Jokainen saa uuden alun, jonka voi toteuttaa haluamallaan tavalla.

Tällä kertaa en tehnytkään niitä perinteisiä lupauksia, vaan päätin koittaa toisenlaista taktiikkaa. Lupaukseni kun tahtovat unohtua jo hyvissä ajoin alkuvuoden aikana, ajattelin sen sijaan esittää muutaman toiveen uudelle vuodelle ;)

Siispä arvoisa Vuosi 2014: Toivon, että olet vähintäänkin yhtä ikimuistoinen kuin edeltäjäsi. Toivon, että tarjoat pienelle tulokkaallemme parhaat mahdolliset eväät hänen omaa, ihmeellistä elämäänsä varten ja itselleni viisautta, rohkeutta ja kärsivällisyyttä tulevaa äitiyttäni varten. Toivon rutkasti uusia kokemuksia, matkoja maamme rajojen sisä- ja ulkopuolella sekä kosolti niitä pieniä, mutta sitäkin merkittävämpiä arjen ihania hetkiä. Toivon terveyttä, kohentuvaa fyysistä kuntoa ja positiivista asennetta kaikkiin koitoksiin. Toivon myös rakkauden- ja ilontäyteistä, naurun sävyttämää, kaikin puolin onnistunutta vuotta 2014 kaikille läheisilleni ♥

It's a...

Huh, aikamoista menoa on tämä joulunalusaika! Kiirettä on siis pitänyt täälläkin osoitteessa eikä aivan vielä pääse levähtämäänkään. Töitä on tiedossa vielä kahtena päivänä (kyllä, aatonakin :/), mutta sitten aijon nauttia kahden vapaapäivän verran täysin siemauksin olostani, hyvästä ruoasta ja läheisten kanssa vietetystä ajasta :)

En nyt pitänyt teitä sen enempää jännityksessä vaan paljastin uutisen heti alkuunsa ;) Eli tällä viikolla olleessa rakenneultrassa selvisi, että vatsassani asustaa pienen pieni poika ♥ Musta oli niin hienoa saada tietää minkämerkkinen kaveri sieltä on saapumassa, sillä nyt mun on jotenkin paljon helpompi kuvitella pienokainen omassa mielessäni ja saada koko asialle konkretiaa. Ja pitihän sitä heti päästä hypistelemään minimiesten ihanuuksia - minnekäs muualle kuin KappAhlin Newbie -osastolle ;)

Sukupuolen lisäksi selvisi tietysti monta muutakin huomattavasti olennaisempaa asiaa. Kaikki oli just niinkuin pitikin ja pikkuinen on kehittynyt varsin mallikkaasti :) Mut valtasi ihan karmaiseva kuuma aalto ja jälkihiki ultran päätyttyä - niin paljon jännitin onko kaikki varmasti kunnossa! ;) Voitte varmasti uskoa, että koko loppuviikko on mennyt pää pilvissä, suu korvissa ja sydän pakahtumaisillaan ♥ Oon niin onnellinen! :)

Kiitos ♥

Halusin tulla kiittämään teistä ihan jokaista, jotka saitte suupieliini entistä leveämmän hymyn ilahduttavilla ja sydäntä lämmittävillä onnitteluillanne ♥ Jännitin ihan tosissani uutisen kertomista, mutta näin jälkeen päin tajusin sen olevan täysin turhaan. Miksi jännittää, koska mulla on ollut onni saada osakseni noin ihania ja kultaisia lukijoita :) Kiitos siis sydämeni pohjasta kaikista viesteistänne!

Tämä asia selittänee paremmin myös aiempaa blogihiljaisuutta ;) Alkuraskaudesta vointini oli varsin kehno eikä ylimääräistä energiaa - saati inspiraatiota - ollut nimeksikään. Olin totaalisen katkipoikki 24/7, kadotin ruokahaluni tyystin ja laihduin muutamassa viikossa 4 kg. Ensimmäisiin viikkoihin ja kuukausiin liittyi myös kaikenlaista muuta hankaluutta, mutta nyt olen jo uskaltanut (ainakin toistaiseksi) huokaista pienoisesta helpotuksesta ja yrittänyt tosissani nauttia tästä upeasta, ainutlaatuisesta ajasta. Nyt olo tosiaan on sata kertaa parempi ja puhtia riittää enemmän kuin pitkään, pitkään aikaan :)

Viikonloppuna järjestämme ystäväpiirillemme tuparit, ja tässä pari päivää ennen h -hetkeä sitä on tullut juostua ties mitä viime hetken asioita hoitamassa ;) Koitan olla stressaamatta turhan paljoa ja luottaa siihen, että juhlat onnistuvat omasta panikoinnistani huolimatta :D Ideoita on taas miljoona, ja aikaa aivan liian vähän niiden kaikkien toteuttamiseen. Muutaman päivän päästä pääsette tekin kurkistamaan, millaiset kemut saatiin aikaiseksi ;)

Hei, huomenna on taas perjantai!
Niin hienoa :)

Kuulumiset

Moi! Blogi ehti viettää vähän pidemmän tovin ihan omissa oloissaan, vaitonaisena ja hiljaisena. Itse asiassa koko blogin kohtalo on ensimmäistä kertaa ollut mielessäni täytenä kysymysmerkkinä enkä oikein tiennyt mitä tälle sivustolleni tehdä. Lopettaminen tuntuu aivan liian radikaalilta ratkaisulta, mikä alkaisi aivan varmasti pian kaduttaa. Koitan nyt siis hahmotella blogille uutta suuntaa ja sisältöä. Jonkinmoista muutosta tässä nyt joka tapauksessa kaipaan :)

Blogihiljaisuuden aikana ollaan saatu makuuhuone rempattua ja tittididii - verhojakin paikoilleen! Ne toivat sisustukseen sopivasti sitä pehmeyttä ja kodikkuutta, jota olen kotiimme kaivannut. Pientä hienosäätöä makkariin pitää edelleen tehdä, ja se tulee kaiketi hoidettua ensi viikonlopun jälkeen, kun olemme tehneet pienoisen ostosreissun Ikeaan :)

Eilinen isänpäivä tuli vietettyä yllä näkyvässä asustuksessa.
Oman isän luona vierailua, mieheni vanhempien luona ruokailua ja mukavaa yhdessäoloa
- eipä sitä pyhäpäivänä tarvitse paljon muuta tehdäkään :)

Tuoreita kukkia olen innostunut ostamaan lähes viikoittain.
Niissä on vaan sitä kaivattua piristystä kaiken tämän harmaan sään keskelle :)

Talvi ja lumi sais tulla jo.

Kevättakissa

Takki, huivi, kengät ja hanskat H&M | Housut Vila

Voi veljet mikä viikko! Koulutus Turussa on ollut vähintäänkin mielenkiintoista, ja uuden sisäistäminen on vaatinut herpaantumatonta keskittymistä ja läsnäoloa. Päivät ovat olleet pitkiä eikä aika ja energia ole paljon muuhun riittänyt. Olen silti totaalisen täpinöissäni toisen ja viimeisen koulutusviikon alkaessa, sillä rentouttavan viikonlopun jälkeen olen taas valmiina oppimaan lisää uutta! :)

Turussa aikaisin alkaneet päivät ovat saaneet sisäisen kelloni vähintäänkin sekaisin. Olen tänäänkin herännyt klo 6.30 eikä uni sen jälkeen suostunut enää jatkumaan. Mutta: kukonlaulunaikaan sängystä nouseminen osoittautui itse asiassa loistavaksi ratkaisuksi! Olen nähkääs kerrankin saanut aikaiseksi yhtä jos toista :) Kello yhteen mennessä olin katsonut kaksi jaksoa uutta lemppariani Yhteistä taloprojektia, pyörittänyt kolme koneellista pyykkiä, imuroinut, pessyt vessan, huiskinut pölyjä, vaihtanut petivaatteet, tehnyt jalkatreenin ja ottanut nämä asukuvat. Jollekin tämä sama saattaa tapahtua ihan tavallisena maanantaina, mutta mulle tällainen tehokkuus on aika spesiaalia ;)

Ah, tätä yön takana siintävää viikkoa onkin sitten odotettu niin ettei ole tiennyt mitenpäin olisi. Sanotaan, että ikävä ja erossaolo omasta rakkaasta tekee välillä ihan hyvää, mutta tällainen ikuisuusnäkemättömyys on ihan kamalaa. Pian, tosi pian, koko piinallinen ja tuskaisa odotus vihdoin palkitaan ♥

Ihan loistavaa viikkoa myös sille puolen ruutua! :)


Ps. Tuossa uutukaisessa kevättakissa en uskaltanut lähikauppaa kauemmaksi lähtemään - niin tiukasti pitää talvi meitä vielä otteessaan. Pikkuisin askelin, vähän kerrallaan se kevät sieltä kuitenkin tulee (kuten viimeisestä kuvasta näkyy: maata on jo näkyvissä!). 

Ja hei, aika pitkälle mentiin ennen kuin tähän blogiin saatiin ensimmäinen ulkona kuvattu asukuva ;)

Food - Friend or Foe?

Ruoka. Ravinto, polttoaine, nautinto, pakkomielle. Näkökantoja ja suhtautumistapoja on monia - erityisesti tänä päivänä. Yritin miettiä milloin ruoka haukkasi näin merkittävän palasen ihmisten elämästä ja ajatuskapasiteetista. Ei siitä kovin kauaa ole. Muutos asenteissa on tapahtunut nopeasti ja rytinällä. Itse ainakin voin rehellisesti myöntää ruoan olevan eniten päässä pyörivä yksittäinen ajatus päivittäisellä tasolla. Mitä söisin aamupalaksi, että jaksaisin mahdollisimman pitkään? Mitä lounaaksi ja missä sen syön? Olisko jotain herkkua? Mitä syödä ennen ja jälkeen treenin? Paljonko tässä on hiilareita? Ketju on päättymätön.

Ruoka on suosittu aihe myös blogeissa, omani mukaan lukien. On ruokapäiväkirjaa, Instagram -kuvia nenän edessä olevista annoksista, terveellisiä välipalavinkkejä, jne. Eikä siinä mitään, uusia vaihtoehtoja on aina kiva kokeilla! Välillä vain tuntuu tulevan tietotulva ja vaihtoehtoja on aivan liikaa. Bloggaajien hyväksi koettujen ruokavalioiden lisäksi on jos jonkinlaista  asiantuntijaa, joista kukin hehkuttaa omaa dieettiään ja vakuuttaa sen olevan tehokkain, terveellisin, ainut ja oikea. On Atkinsia, karppausta, paleota, Zonea, gluteenitonta (omasta tahdosta), Välimeren ruokavaliota, GoFatGo:ta ja vaikka mitä muuta. Vähemmästäkin sitä hämmentyy ja hämääntyy. Mistä ihmeestä ja kummasta sitä voi tietää mitä kuuluu syödä, mikä oikeasti lisää sairastumisen riskiä ja mikä on takuuvarmasti terveellistä? Varsinkin kun ihmiset ovat yksilöitä ja reagoivat aineisiin aivan omalla tavallaan.

Kuvat WeHeartIt.

Eikä tässä vielä kaikki. Kaupan päälle lähes jokaisesta tavallisesta tallaajasta ollaan hiomassa fitness -vartaloa. Totta hitossa sitä itsekin haluaisi olla hyvässä kunnossa kiinteine lihaksineen ja pyöreine pyllyineen, mutta eihän kaikista voi eikä tarvitse tulla mitään fitness -malleja. Mihin lienee kadonnut se hymyssä suin liikkuminen itselle mieluisimmalla tavalla, omaksi iloksi? Eihän sitä enää koe tehneensä tarpeeksi, jos treeniä ei ole suoritettu hampaat irvessä, suonet pullistellen, veri suussa maistuen.

Tiukkojen ruokaohjeiden, yhä pitenevien "kiellettyjen" ruoka -aineiden listojen ja säntillisten treeniohjelmien ristitulessa elämä vaikuttaa yhdeltä isolta suorittamiselta. Onko ihminen onnellinen katsoessaan elämää taaksepäin, miettiessään kuinka tiukkana onnistui pysymään, kuinka monta suklaakakkupalaa jätti syömättä, kuinka monta kovaa treeniä tuli tehtyä niin, että vaivoin pääsi kävelemään seuraavana päivänä?

Osaisikohan sitä vielä kulkea sitä hyväksi todettua keskitietä, jossa kaikkea voisi tehdä kohtuudella?
Ja ennen kaikkea hyvillä mielin.

2013

Vietän parhaillani (supertylsää) koti-iltaa, ja aloin pohtimaan kaikenlaista. Joidenkin mielestä saataan miettiä asioita vähän liikaakin, mutta minkäs sitä itselleen voi. Mietittyä tulee kai aina, mutta tänään päätin pakottaa ajatukset tiettyyn suuntaan. Tulevaisuuteen. Ja tarkemmin sanoen vuoteen 2013.

Toisaalta tekisi mieli antaa asioiden mennä omalla painollaan. Mitään suunnittelematta, mitään odottamatta. Mutta sitten taas toisaalta odotuksia ja toiveita on niin paljon, ettei niitä voi täysin sivuuttaa. Ja jotenkin olen ajatellut niin, että jokaiselle vuodelle olisi hyvä asettaa edes yksi tavoite ja haastaa itsensä toteuttamaan se. Miten muuten sitä pääsee elämässä eteenpäin ja kehittyy ihmisenä, omana itsenä?

Omat tavoitteeni liittyvät tänä vuonna terveellisiin elämäntapoihin, kouluun ja työhön. Paljon on tehtävä, jotta saan tavoitteeni täytetyksi, mutta niinhän se kuuluu ollakin. Ei ne saavutukset tuntuisi miltään, jos niiden eteen ei olisi vähän purtu hammasta, vuodatettu ainakin hikeä ja kyyneleitä, tuskailtu ja taisteltu ;)

Toiveiden ja tavoitteiden täyteistä vuotta 2013, ystävät! ♥

Update

 

Ei näin pitkää taukoa saisi pitää. Sitähän menee ihan solmuun, kun ei tiedä mistä aloittaa. Samaan aikaan pitäisi saada kertoa miten pahoillani olen tästä pitkäksi venyneestä hiljaisuudesta. Ja sitten taas sanoa miten hyvää se onkaan tehnyt ja kuinka mahtava tunne on, kun ikävöi blogia ja teitä ihania tyyppejä siellä ruutujenne takana. Ja sen, etten ollut koskenutkaan kameraani noin kuukauteen sillä seurauksella, että jouluna kuvailinkin pääasiassa kaikkea epäolennaista (kuten näkyy). Ja että mun joulu meni kohtalaisen perinteiseen tapaan perheen ja ystävien seurassa, mutta täydellistä joulufiilistä en tänäkään vuonna löytänyt kehittämäni massiivisen stressin vuoksi. Tai että mulle kuuluu tosi hyvää vaikkakin olen vähän hämilläni kaikesta uudesta ja tuntemattomasta mitä tulevaisuus pakostikin tuo tullessaan. Ja että elämä on loppujen lopuksi aika ihanaa ja asioilla ihan oikeasti on tapana järjestyä :)

Palailen pian jonkun vähän järkevämmän postauksen kanssa.
Kivaa viikonloppua, murut ♥ :)

Miten menee?



Paita H&M | Farkut GT | Saappaat Ellos

Otsikon kysymykseen vastatakseni: menee aika hyvin :) Ajattelinkin tällä kertaa valottaa kuulumisia himppasen enemmän, kun viime aikoina kirjoitukset ovat olleet ehkä turhan pinnalta raapaistuja eikä niistä välttämättä ole ihan kauheasti saanut irti. Kokeillaan nyt siis astetta erilaisempaa meininkiä ;)

Tentit on takanapäin ja (yllättävän) onnistuneesti! Molemmissa ainakin kirjoitin vastauksia kynä sauhuten ja olo oli suhteellisen varma. Täytyy silti pikkuisen ihmetellä, että jopa korkeakouluissa harrastetaan oikein-väärin-väittämiä. Kyllä tällä tasolla pitäisi mun mielestä pystyä johonkin haastavampaan... ;) Vaikka toisaalta; itse kompastun harmillisen usein turhan monimutkaiseen ajattelutapaan, uskon väittämissä olevan kompia ja vastaan lopulta kuitenkin väärin vaikka teoriassa tiedänkin oikean vastauksen :D

Viikot ovat kuluneet suhteellisen samalla kaavalla: koulua, kouluhommia, töitä, salia. Sain keskiviikkona uuden saliohjelman, josta olen kohtalaisen täpinöissäni, ja joka luonnollisesti lisäsi taas hetkellisesti lakastunutta treenimotivaatiota. Nyt virtaa taas piisaa ja käyn salilla kolisuttelemassa painoja entistä tiheämpään tahtiin. Ohjelmassa haettiin sellaisia paino- ja toistomääriä, jotka ärsyttävät lihaksia uudella tavalla ja joiden avulla pitäisi saada kroppaan kiinteyttä ja muotoa. Saas nyt nähdä sitten... ;)

Hmm. Mitäs muuta. No eilen oltiin leffassa katsastamassa Hypnotisoija. Omalla kohdallani tämä menee ihan ok -kategoriaan. Ei siis mitenkään suuremmin säväyttänyt tai tehnyt vaikutusta. Sen sijaan odotan kohtalaisen isoin odotuksin piakkoin ensi-iltaan tulevaa Sinister -elokuvaa. Siskoni vinkkaamana katsoin tästä jännäripläjäyksestä trailerin ja morjesta pöytään! On sitten niin pelottava, että tämä leffa saattaa tulla vilkuiltua pääosin omien sormien välistä ;D

Semmosta :) Tulin hetki sitten töistä kotiin ja illaksi ei ole sen kummoisempia suunnitelmia. Huomenna on taas työpäivä, joten senkään puolesta ei tänään voi ihmeellisyyksiin taipua. Mitäs sinulla on tänään mielessä? Mutta mitä teetkin ja missä oletkin, pidä kivaa! :)

Mä taidan laittaa nyt verkkarit ja villasukat jalkaan ja lösähtää sohvalle. Moikka!