Reilu neljä kuukautta sitten astuin äitiyden roolin suurin saappaisiin. Kaikkeista parhaimman kykyni mukaan oon yrittänyt täyttää nuo saappaat ja olla Jasperille niin hyvä äiti kuin suinkin osaan. Äiti joka suukottelee ja halaa loputtomiin, äiti joka tietää erilaisten itkujen merkitykset, äiti jonka sydän on sulaa silkasta onnesta pienokaisen suun taipuessa ihka ensimmäiseen hymyyn, äiti joka rakastaa enemmän kuin sanat osaa kertoa.
Äitinä oleminen on hienointa mitä oon saanut ikinä kokea. Tuntuu, että
omakin elämä on saanut merkityksen tuon pienen elämänalun myötä. En osaa
kertoa, miten käsittämättömän hienolta ja arvokkaalta tuntuu olla niin
merkityksellinen ja tärkeä osa toisen elämää, huolehtia toisen
perustarpeista ja tehdä kaikkensa, jotta toisella olisi hyvä olla.
Äidiksi tullessa oikeastaan kaikki muuttuu. Oma lapsi on etusijalla aina ja kaikessa, eikä mikään tai kukaan ole tärkeämpi. Varsinkin näin alussa kaikki pyörii lapsen ympärillä, siis ihan kaikki. Ällistyttävistä asioista tulee ihmeellisiä ja tärkeitä, ja sitä havahtuu kesken lauseen kummastelemaan miten jokapäiväinen ja uskomattoman kiinnostava puheenaihe lapsen kakka voikaan olla!

Parasta äitiydessä on sellaiset yksittäiset, arkipäiväiset hetket. Sellaiset hetket, joissa sitten kuitenkin tapahtuu jotain ikimuistettavaa ja unohtumatonta. Hetket, jolloin lapsi tekee jotain mikä saa sinut nauramaan vapautuneesti ja aidon onnellisesti. Hetket, jolloin lapsi tekee äkkiarvaamatta jotain ensimmäistä kertaa ja oppii samalla jotain uutta.
Totta kai toisinaan on niitäkin hetkiä, kun mikään ei suju ja hermot meinaa mennä. Jasperin kanssa niitä on (toistaiseksi) ollut yllättävänkin vähän ja oon ollut äärimmäisen kiitollinen näin helposta ja vaivattomasta yhteisestä alkutaipaleesta. Äitiys on mullistava asia eikä siihen kai juurikaan voi etukäteen valmistautua. Äidiksi oppii lapsen opettamana, käsi kädessä, kaikkea uutta ja ihmeellistä yhdessä kokien ♥