The beginning of my love, my all, my everything

Kevyt suudelma poskelle havahdutti minut sikeästä unesta perjantaiaamuna kellon raksuttaessa kahdeksaa. Mies oli lähdössä töihin. Jäin vielä pötköttelemään sänkyyn ja silittelin pyöreätä masuani jutellen samalla tavanomaisia aamujuttujani pikkukaverille. Puolen tunnin kuluttua tunsin jotain valuvan. Epäuskoisena nousin ylös ja hetken epäröityäni minun oli todettava väistämätön: lapsivesi meni. Epävarmuutta asiaan toi se, että vettä tuli tipotellen eikä kaikki tosiaan valahtanut kerralla. Kädet täristen soitin miehelle ja kerroin kutkuttavan tilanteen laidan. Meitä molempia taisi jännittää aika tavalla, minua varmasti vielä hitusen enemmän. Synnytys oli pyörinyt mielessä tihenevissä määrin ja olin onnistunut kehittämään asiaa kohtaan jo jotain pelonomaista. Nyt h-hetki oli kuitenkin käsillä eikä perääntyä enää voinut. Jännityksestä huolimatta onnistuin pysymään suhteellisen rauhallisena ja soitin vielä sairaalan synnytysosastolle varmistaakseni millaisen jäniksen selässä tässä oltiin. Mitään tulipalokiirettä ei kuulemma ollut, mutta hoitaja kehoitti tulemaan paikalle pikimmiten. Koska mulla ei ollut minkäänmoisia tuntemuksia tai supistuksia, päätin vielä keittää suklaapuurot pakkaillen samalla sairaalakassista puuttuvia juttuja. Onneksi olin kirjoittanut laukun sisältöä koskevan muistilapun paria iltaa aiemmin - muutoin kapsäkkiin olisi todennäköisesti päätynyt liuta hyvinkin epäolennaisia tarvikkeita ;)

Sairaalassa tehtiin tarkistus, ja varmistettiin missä mentiin. Lapsivesi totta tosiaan oli mennyt ja kevyitä supistuksiakin alkoi ilmaantua. Vatsani ympärille laitettiin vauvan sydänääniä ja supistuksia seuraavat anturit ja sitten siirryinkin huoneeseen odottamaan supistusten tihenemistä. Sitä saatiinkin sitten odottaa. Supistuksia toki tuli, mutta aivan vääränlaisia. Voimakkaat, jopa 5 minuuttia kestäneet supistukset eivät edistäneet synnytystä tarvittavalla tavalla.

Seuraavana aamuna päätettiin aloittaa supistuksia tihentävä tiputus. Tämä alkoi tehoamaan nopeasti ja pian jouduinkin turvautumaan ensimmäiseen kivunlievitykseen, ilokaasuun. Hirmuisen tehokasta tavaraa ja helpotti oloa huimasti. Muutaman tunnin kuluttua kipujen voimistuttua pyydettiin anestesialääkäri epiduraalipiikkeineen paikalle. Sen jälkeen pystyin toden teolla huokaisemaan hetkeksi kipujen kadottua kokonaan ja ehdin vielä torkahtamaan ennen kuin alkoi tapahtumaan.

Kätilö tuli tarkistamaan tilanteen, ja totesi omaksi ilokseen ja minun kauhukseni kaiken edenneen tavoiteltuun pisteeseen asti. Se tuntui täysin käsittämättömältä, sillä olin aivan kivuton enkä voinut uskoa tuossa tilassa tapahtuvan minkäännäköistä edistymistä synnyksen suhteen. Voi kuinka väärässä olinkaan, sillä seuraavaksi kätilö käskikin jo aloittaa ponnistamisen. Aikauheeta. Nyt jo?

Ponnistamaan aloin ja sekin tuntui kummalliselta, kun niitä kipuja ei vieläkään tuntunut. Ehdin jo hetken kuvitella, että onko tämä oikeasti näin helppoa. Hölmö minä. Ei ollut. Vauvan tullessa hitaasti, mutta varmasti alemmas, kipu alkoi tuntua. Ja jotta asiat ei olisi olleet liian yksinkertaisia, jouduttiin noin puolen tunnin ponnistamisen jälkeen pyytämään paikalle kaksi kappaletta synnytyslääkäreitä ja yksi imukuppi. Pojan pää oli tulossa vinossa asennossa ja hän jäi kertakaikkiaan jumiin. Tarvittiin siis apukeinoja ja lisävoimia kaverin maailmaan saattamiseksi. Koko hommaan meni yhteensä pari minuuttia vajaa tunti ja minun viimeisetkin voiman rippeet.

Mutta sitten. Sitten näin tuon uskomattoman pienen, maailman ihmeellisimmän otuksen. Vielä niin hiljaisen, mutta kertakaikkisen täydellisen. Hänet nostettiin sivupöydälle ja hoitajat häärivät hänen ympärillään. Pian tuon pienen olennon suusta kuului hento, kaunis äännähdys. Hoitajat nostivat pojan häkeltyneiden vanhempien nähtäväksi ja tärisevin käsin silittelimme tulokkaan sametinpehmeää ihoa. Sitten pienokainen pitikin saada vastasyntyneiden teho-osastolle saamaan tarvitsemaansa apua elämänsä ensihetkiin.

Vielä samana iltana menimme miehen kanssa Palleroa katsomaan omalle osastolleen. Tuo hetki oli täynnä ihmetystä, epäuskoa ja ennenkokematonta rakkautta. Niinkuin oli koko sairaalassa vietetty vajaa kaksiviikkoinenkin. Itse kotiuduin 4 päivää synnytyksen jälkeen, mutta 2 165 grammaisena syntynyt poika jäi keräilemään voimia ja harjoittelemaan syömistä vastasyntyneiden osastolle teholta päästyään. Vietin nuo päivät pikkuisen vierellä aamusta iltaan osallistuen hoitoihin ja syöttöihin mieheni sekä hoitajien korvaamattomalla avustuksella.

Sairaala-aika tuntui melkoisen raskaalta - sitä en voi kieltää. Oma olo oli vielä puolikuntoinen, hormoonit hyrräsivät kahtasataa ja huoli tulokkaasta oli valtava. Pallero osoittautui kuitenkin harvinaisen urhoolliseksi tapaukseksi, tsemppasi syömisen suhteen tosi hienosti ja viime torstaina saimme tosiaan lopullisen luvan kotiutumiseen.

Nämä muutamat päivät kotosalla ovat menneet erityisen hienosti :) Poika tuntuu kasvavan silmissä vaikka onkin edelleen niin kovin pieni. Totuttelua tämä kaikki kyllä vaatii - niin suuri muutos tuo uuden perheenjäsenen tulo on. Mutta ehdottoman hyvällä tavalla. Maailman hienoimmalla tavalla ♥