The real life

Kauan, tosi kauan mietin miten tästä kertoisin. Vai kertoisinko ollenkaan. Blogi on paikka, jossa voi itse päättää miten paljon itsestään jakaa. Mitä puolia elämästään näyttää ja missä valossa. Siloteltua, kaunista kuvaa on totta kai ilo antaa ja hyvää mieltä jakaessa sitä saa itsekin niin paljon voimaa.

Mutta kaikkihan me tiedetään ettei ei elämä ole pelkkää kepeää liihottelua ja onnellista tassuttelua. Sillä on kääntöpuoli. Ruma, kamala, pelottava nurja puoli. Tämän syksyn aikana se on näyttäytynyt mulle aivan koko komeudessaan.

Pala palalta mulle on valjennut mistä on kyse ja viime viikolla sain kuulla koko totuuden. Musta on löydetty harvinainen syöpä, mikä on nopeassa tahdissa levinnyt useampaan kehon osaan. Syöpä on agressiivinen ja valtaa alaa mun sisältä valtavalla vauhdilla. Hoidoilla alkaa olla jo kiire, ja Luojan kiitos ne aloitetaan huomenna. Hoidot tulee olemaan tosi rankat, mutta kaiken otan vastaan mitä annetaan. Takeita paranemisesta ei ole, mutta joka ikinen oljenkorsi käytetään, jotta edes taudin leviäminen saataisi kuriin.

Satakunnan keskussairaala on kesästä asti hukannut korvaamattoman paljon aikaa lääkäreiden toimettomuuden ja osaamattomuuden vuoksi. Mun luotto kyseiseen laitokseen meni totaalisesti, ja niinpä mun hoidot tehdään nyt Helsingissä yksityisellä klinikalla. Ja kyllä, tulee vaatimaan valtavan tukun rahaa, ja ei, ei meillä sellaisia rahoja olisi. Mutta me myydään vaikka koti alta, jotta saadaan tämän sairauden vaatima hoito. Pakkohan se on ainakin yrittää.

Diagnoosin jälkeen on vuodatettu tuhatmäärin kyyneleitä, on vaivuttu epätoivoon, täristy pelosta. Kysytty kysymyksiä joille ei ole vastauksia, rukoiltu ja tuijotettu sanattomina tyhjyyteen. Jasperiin oon tarrautunut kaksin käsin, ottanut joka yö vierelleni tuhisemaan pieni nenänpää kiinni omassani ja jatkuvasti kertonut kuinka paljon häntä rakastankaan. Tuo pieni iloinen aarre on mun suurin huolenaiheeni enkä kestä ajatusta siitä, etten näkisi häntä tepastelemassa aivan liian iso reppu selässään kohti ekaa koulupäivää. En vain kestä.

Kaikesta, ihan kaikesta huolimatta yritän pysyä toiveikkaana. Vaikka ei sitä helpoksi ole tehty. Kun vastapäätä istuu vakavailmeinen lääkäri, joka vaimealla äänellä kertoo musertavat tulokset, punnitsee tarkoin jokaisen sanansa jottei rikkoisi edessään nököttävää potilasta palasiksi, muttei antaisi turhia toiveitakaan, sitä on tuskallisen vaikea ylläpitää omaa uskoa.

Uskottava se kuitenkin on ja taisteluitta en periksi anna.

Pari pyyntöä mulla olisi teille.

Ettehän sääli. Sääli on sairaus ja sitä en osakseni halua. Kultaisia sydämiä siellä ruutujen toisella puolen on lukuisia ja kaiken tuen otan avosylin vastaan. En myöskään halua kuulla tarinoita serkun kummin kaimoista ja heidän syöpätarinoistaan. Jokainen sairaustapaus on erilainen ja muiden kohtaloiden kuuleminen ei mua tässä kohtaa auta.

Lopuksi pyytäisin, että ristisit kätesi ja lähettäisit enkeleitä matkalleni.
Taistelu alkaa huomenna.